Joulujuhla 4. joulukuuta 2022
Pidimme yhteisen joulujuhlan seurakunnan Harlun ja Kelton ystävien kanssa Myrskylyhdyssä Kangasniemellä. Juhlaan kutsuimme vieraaksemme ukarainalaisia pakolaisia. Lisäksi vieraanamme oli kirkkoherra Matin lisäksi kirjailija Eeva Oehlandt Espoosta,joka kertoi ”kolmen vuosikymmenen analogian kautta” Ukrainan ja Suomen kohtalonyhteydestä. Tässä alapuolella on Eevan Oehlantin ajankohtainen puhe !
Harju-seura tarjosi osallistujille joulupuuron ja torttukahvit. Lauloimme yhdessä joululauluja, joista osa oli venäjänkielisiä, jotta ukrainalaisetkin pystyivät osallistumaan
lauluun. Nykyinen kanttorimme Natalia Ikonen säesti yhteislaulut ja tulkkaisi tilaisuuden.
Puulan Seutuopiston Miestrio;Jouko ja Timo Palvimo sekä Hannu Kervinen lauloivat joululauluja kuoronjohtaja Küllike Vaatmanin johdolla. Kolehtituoton lähetimme Kelton vanhainkodille ja Harlun seurakunnalle puoliksi. Tilaisuuteen osallistui noin 60 henkilöä.
Yhteydenpito ystävyysseurakuntiimme Inkerin kirkkoon on tärkeää sen vuoksi, että emme voi nöyrtyä pahan vallan edessä.
Kutsumalla Ukrainan pakolaisia tilaisuuksiimme, voimme osaltamme integroida heitä yhteiskuntaamme. Onhan meillä kohtalonyhteytemme, kuten seuraavasta Eeva Oehlandtin pitämästä puheesta ilmenee.
Ihmeitä ei tapahdu – niitä tehdään / Eeva Oehlandt
Herättyäni helmikuun 24. päivänä puoli kuuden aikaan laitoin radion päälle. Siellä kerrottiin sodan syttyneen Ukrainassa. Herätin mieheni ja itkimme koko aamun. Iltapäivällä sisarenpoikani reservin upseeri soitti ja kertoi, että he ovat keräämässä kuormaa Ukrainaan ja nyt tarvitaan kaikkia. Miehet keräsivät sotilaan varusteita (Komposiittikypäriä,vaatteita, kenkiä, pimeänäkölaitteita) ja me naiset lääkintätarvikkeita (sidetarvikkeita, desinfiointiaineita, kipulääkkeitä, mattoveitsiä) kenttäsairaalalle. Ensimmäinen kuorma Baltian kautta lähti seuraavana tiistai-aamuna varhain, ja oli perillä jo seuraavana yönä.
Uutinen sodasta palautti hetkessä oman historiamme vaiheet ihollemme aivan uudella tavalla. Se tuntui fyysisenä kipuna, itkuherkkyytenä, unettomuutena, mutta toisaalta myös ripeänä toimintana ja yllättäen myös aivan konkreettisina muistoina.
Isäni on syntynyt Harlussa 1927 ja isoisäni Suistamolla. Anoppini sukujuuret ovat kannaksella Terijoella ja Kaukolan- Räisälän maisemissa.
Kun täydelle ukrainalaiselle rautatieasemalle osui pommi ja siviilejä kuoli suuret määrät, muistelimme mieheni kanssa, miten anoppini oli 5-vuotiaana ollut äitinsä kanssa junissa, jotka pommitettiin Elisenvaaran asemalle 1944. He selviytyivät täpärästi. Tai kun luimme, miten ukrainalaisia koteja on ryöstetty ja käytetty vessoina, puhuimme, miten
sama oli vastassa, kun välirauhan aikaan 1941 perheeni palasi välirauhan aikana
kotiinsa Karjalaan. Näin mielissämme vertautuvat maittemme kohtalot hyvinkin
konkreettisella tavalla.
Perheeseeni kuuluu mieheni lisäksi kolme aikuista lasta ja kaksi lapsenlasta sekä kolme sisarusta perheineen.
Synnyin 16 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Minun ja mieheni vanhemmat ovat eläneet sodanajan, ja heillä kaikilla on siitä omat muistot. Sota on lähellä minua ja samalla hyvin kaukana. Sain kuitenkin varttua ja kasvaa rauhanajan Suomessa.
Minulla ja miehelläni on omien vanhempiemme kautta suora kytkös sotaan.
Kolmen vuosikymmenen analogia. Ukraina ja Suomi
Ukraina / Suomi
1990-luku /1910-luku ...... Irrottautuminen NL/Tsaarien Venäjä
2000-luvun alku / 1920-luku .....Perustuslaki, järjestäytyminen valtioksi2010-luku / 1930-luku .......Nousukausi, parempi elämä
2022 / 1939 .......Sota NL / Venäjä
Kun talvisota syttyi, isoisäni oli 40-vuotias ja isäni 12 vanha. Isoisäni taisteli Kollaan rintamalla huoltokolonnassa, kun paikallisena tunsi sotatoimialueen maaston. Sotien päättyessä vuonna 1944 isäni oli 17-vuotias rintamasotilas. Koti menetettiin ja alkoi matka kohti tuntematonta.
Sota päättyi lopulta ja niin se päättyy Ukrainassakin.
Suomi maksoi raskaat sotakorvaukset ainoana länsimaana kokonaan. Maata oli tuhottu pommittamalla ja se piti jälleenrakentaa. 400 000 karjalaista piti asuttaa uudelleen. Myös Sallasta ja Petsamosta, jotka Karjalan ohella menetettiin, tuli kotinsa menettäneitä
ihmisiä. Saksalaisten joukkojen vetäydyttyä Lapin kautta, moni jäi kodittomaksi, mutta heillä oli mahdollisuus palata myöhemmin. Suomi menetti pinta-alastaan 10%, ja suuren määrän maatiloja, tehtaita, rakennuksia, kaupunkeja ja sen myötä työpaikkoja meni ja elintärkeä vientitalous kärsi. Maamme, joka juuri oli saatu itsenäiseksi ja elintaso noussut, palasi sodan takia vuosikymmeniä kehityksessä taaksepäin. Mutta me rakensimme maamme uudelleen. Ja niin tulee Ukrainakin tekemään. Olen siitä varma.
Sota ja siitä toipuminen oli julkisen vallan, kansalaisten ja kirkon yhteinen voimainponnistus. Vähemmälle huomiolle usein jää, että uskonnolla ja kirkolla oli keskeinen rooli ja vaikutus sekä sotavuosina jaksamiseen että sen jälkeen siitä selviämäiseen.
Se, että olen tänään tässä tilaisuudessa sisareni ja mieheni kanssa sekä isäni Harlun evakkojen jälkeläisten seurassa, on elävä todiste siitä, että mahdotonkin voi olla mahdollista. Suomi onnistui ja näin tulee myös Ukraina onnistumaan.
Kävin elokuussa tapaamassa ainoaa elossa olevaa Karjalassa syntynyttä sukulaistani, isäni 87-vuotiasta serkkua Anjaa Tampereen palvelutalossa. Hän kertoi, että sodan syttyessä tuli ensin epäusko, sitten kaikki koettu palasi mieleen, tuli katsottua jokaista uutista ja vaikka ei olisi halunnutkaan katsoa, katsoi silti. Uni ei tahtonut tulla. Hän totesi erittäin osuvasti, että yhtäkkiä historia ei ollutkaan enää jotakin mennyttä aikaa, vaan se katsoi suoraan meitä kohti jokaisessa uutislähetyksessä.
Anja syntyi vuonna 1935 Sortavalassa, oli neljän vanha, kun sota syttyi ja yhdeksän sodan loppuessa. Hänen kauppiasisänsä kaatui rintamalla 5. elokuuta 1941 Korpiselän Ägläjärvellä 31-vuotiaana.
Isoisäni ja isän mukana evakkojunassa matkustivat myös edellä mainitun Anja-serkun perhe, kun he jättivät sukunsa vuosisataiset asuinsijat syyskuussa 1944.
Isä kävi armeijan Kuopiossa -47- -48, minkä jälkeen he siirtyivät Mäntyharjulle perhetuttavien ja isoisäni sisaren lähelle. Mäntyharjussa isä tutustui äitiini ja he avioituivat v. 1953. Nuoruudessa ja rakkaudessa on vahvin uudistava voima.
Näihin Suomen historian vaiheisiin perustuu 3-osainen Elossa kirjasarjani, josta kaksi on ilmestynyt ja kolmas, 30-lukua ja sotavuosia käsittelevä osa on tekeillä. Tarina on tosipohjainen ja perustuu sukuni elämään ja kokemuksiin.
Haluan kirjojeni avulla muistuttaa jälkipolville, että Eri aikoja yhdistää elämän arvaamattomuus. Me emme ole koskaan turvassa eikä meidän pidä tuudittautua minkään kuvitellun varman varaan.
Kirjoittaessani näitä kirjoja minulla oli koko ajan outo tunne, että en käsittele ainoastaan historiaa, vaan myös tulevaisuutta. Ehkä olen saanut rajakarjalaiselta suvultani vaarasta varoittavan perimän.
Sodalle Ukrainassa ei näy vielä loppua. Edessä on kylmä talvi ja kovaakin kovemmat ajat. Presidentti Zelenskyi on muistuttanut moneen kertaan, että Ukraina taistelee ei ainoastaan maansa vapauden vaan myös koko Euroopan ja läntisen elämäntavan puolesta. Siitä suuri kunnia koko Ukrainan kansalle. Te ukrainanlaiset voitte olla varmoja, että lähes jokainen suomalainen rukoilee puolestanne joka päivä, eivätkä konkreettiset toimetkaan tule loppumaan.
Joskus kohtalo on meitä ihmisiä vahvempi, eikä silloin auta mikään muu kuin yrittää selvitä eteenpäin ja uskoa parempaan huomiseen, kun muutakaan lohtua ei ole.